(Melkein) entinen ylisuorittaja tilittää

Viime viikonloppuna menin työmaalleni vasta lauantaina iltapäivästä. Metsässä odottavat puolukat ja suppilovahverot kiinnostivat enemmän kuin remontin jatkaminen. Sunnuntaina heti aamusta näyttäytyvä aurinko houkutteli uudelleen metsään. Illan hämärtyessä iski morkkis. En saanut mitään järkevää aikaisesti viikonlopun aikana. Mistä nyt kirjoittaisin blogissa? Mitähän minusta ajatellaan, jos blogissa ei ole sisältöä? Olenpa ollut laiska ja saamaton. Takataskussa ei ole edes mitään varajutun juurta.


Sitten muistin että juuri tästä tunteesta olen viimeisen vuoden aikana yrittänyt tosissani päästä eroon. Tämäkin työ on osa elämänmuutosprosessiani, ehkä kirjoitankin siitä.

Minulla kesti vuosia oppia että suorittamista ja loppuunpalamista ei tapahdu vain työpaikoilla, sitä tapahtuu myös kotisohvilla ja harrastuksissa. Vapaa-aikaa ja intohimojaan voi paukuttaa sellaisella voimalla ettei unelle, ruualle tai muulle jää tilaa. Elimistö ei erottele tuleeko stressi pomon asettamista paineista vai palkattoman vapaaehtoistyön, opiskelun, remontin, käsitöiden, kodinhoidon, puutarhan, blogin tai urheilun loputtomasta suorittamisesta. Tulos on silti sama, totaalitiltti ja terveyden menetys.


Ajauduin vuosien saatossa tilaan, jossa pidin itseäni tärkeänä vain jos olin tehnyt jotain. Tämä jotain saattoi olla mitä tahansa tuosta aikaisemmasta listasta. Olin täysin kykenemätön rentoutumaan tai rauhoittumaan.  En osannut olla tekemättä mitään. Pidinhän kuitenkin kaikista listan asioista, ainakin periaatteessa. Kotipsykologit voivat arvailla taustoja suorittamiskierteelle, mutta jotain hyväksynnän hakemista tai huomatuksi tulemisen tarvetta siellä varmaan oli. Todellisuudessa kohtuuttomat vaatimukset olivat ainoastaan itseni luomia, eikä ulkopuolisia paljonkaan hetkauttanut tuliko kasvimaa perustettua tai lattia maalattua. Kolme tapahtumaa sai minut lopulta ymmärtämään ettei normaali ihminen toimi näin. Vaikka sairastankin useita stressiperäisiä vaivoja, vasta kehon ja mielen yhteispelin menetys herätti minut huomaamaan ettei toiminnassani ollut mitään järkeä.


Ensimmäinen outo juttu sattui kun maalasin edellisen kotini viimeisiä ulkoseiniä. Homma oli saatava viikonlopun aikana valmiiksi ja taustalla oli kaikki mahdolliset muutkin stressitekijät. Keikuin nosturin nokassa tunteja putkeen. Mikäs siinä, tykkäänhän maalaamisesta. Illalla muistin etten ollut syönyt ja ihmettelin ettei ollut oikein edes nälkä. Vielä oudompaa oli kun ruoka ei tuntunut menevän nielusta alas. Jotain oli tiellä. Menin seuraavana päivänä lääkärille valittamaan etten saa nieltyä. Lääkäri passitti minut sekunnin vilkaisun jälkeen viikoksi kotiin. Nieluni oli turvonnut miltei kokonaan umpeen tulehduksen takia. Aijaa, mutta enhän tuntenut mitään kipua. Toinen samanlainen tapahtuma sattui eräs perjantai töissä. Olin ihmeissäni, kun koko ajan itketti. Ajattelin että otan työtehtävien muutoksen nyt jotenkin tunteella, vaikka olinkin asiasta innoissani. Outo tunne jatkui illalla ja mittasin varmuuden vuoksi kuumeen. Kuumetta oli miltei 40 astetta. Olin yllättynyt.


Mieleni ei ollut siis enää missään yhteydessä kehooni. En ollut kuunnellut väsymyksen merkkejä, joten kaipa mieleni luovutti viestien välityksen suhteen. Näiden tapahtumien jälkeen aloin virittämään kehoani ja mieltäni takaisin samoille aallonpituuksille. Piuhojen yhdistelyssä sain apua mm. Rosen-terapiasta sekä aikaisemmin mainitsemastani luonnosta. Viestit kehosta mieleen alkoivat pikkuhiljaa pääsemään läpi.


Vaikka aloin jo ymmärtämään ongelman, ensimmäinen kerta ILMAN MITÄÄN TEKEMISTÄ oli pisin ja kamalin ikinä. Vietin viime syksynä viikonlopun uudessa kummikodissani ilman tavaroitani, ilman rempattavaa ja vieläpä yksin. En osannut edes käyttää telkkaria, koska en ollut omistanut sellaista viiteen vuoteen. Yritin täyttää tunnit lenkkeilemällä maanisesti, mutta kun vedin kahta vastahakoista koiraa perässäni rankkasateessa toista tuntia niiden ihmettelevä katse palautti minut maan tasalle. Nyt tuo täti on sekoamassa totaalisesti. Seuraavaksi tartuin viinipulloon. Tajusin ettei tämä ole normaalia. Minun oli opittava olemaan tekemättä mitään ja silti kestettävä itseäni.


Vuosi tuosta päivästä aika monen selfhelpkirjan ja itkupotkuraivarin jälkeen olen tässä. Osaan silloin tällöin ottaa rennosti. Nautin jopa siitä, usein myös ilman syyllisyyden tunnetta. Tärkeintä on kuitenkin että tunnistan milloin vanha ajatusmalli lähtee puskemaan päälle ja minulla on keinot sen pysäyttämiseen. Jos saan eniten iloa puolukoiden ja suppilovahveroiden poimimisesta, valitsen sen, silläkin uhalla että jotain muuta ehkä tärkeämpää jää tekemättä.


Terveisin, Stella

Satokausi 2017

Kulunut kesä oli varmasti poikkeuksellisen kylmä kaikkialla Suomessa. Hellepäivät pystyi ainakin meillä laskemaan yhden käden sormilla, eikä kuivuuskaan vaivannut. Koleus ei oikeastaan ole minua haitannut, mutta kyllähän sää näkyy tämän vuoden sadossa. Erityisesti lämpöä vaativat pavut, tomaatit ja kurpitsat ovat voineet kehnosti, monivuotiset yrtit, persilja ja lehtikaalit sen sijaan hyvin.



Niin kauan kuin elanto ei ole kiinni sadossa, vaihtelevat vuodet eivät ole vaaraksi. Joka vuosi opin jotain uutta ja joka vuosi eri kasvit menestyvät. Aina on yllättäjiä. Tämän kesän piti olla kasvimaan suhteen välivuosi. Laitoin kuitenkin kummikotiin ruukkuihin ja pariin lavaan kasvaman jotain pientä. Pienestäkin kasvimaasta on riittänyt paljon iloa.





Marjoja on kannettu pakastimeen niin metsästä, kummikodin kuin Villa Vasarankin pihasta. Harottava vadelmapuskameri on ollut kaikkien suosikki. Viinimarjojen löytäminen pihaviidakosta vaati jo taitoa. Mökkini lähistö ei ollut parasta mahdollista mustikkamaastoa, mutta puolukkaa on juuri nyt sitäkin enemmän. Odotan pääseväni vielä myöhemmin syksyllä salaiselle karpalosuolle muutamien kilometrien päähän. Aion myös kokeilla pihlajanmarjojen ja ruusunmarjojen kuivatusta ensimmäistä kertaa. Hilloilla ei oikein ole käyttöä mutta värikkäät marjajauheet kiinnostavat kovasti.




Vanhat omenapuuni eivät tänä vuonna kukkineet eivätkä tuottaneet satoa. Tai löysin toisesta puusta noin seitsemän omenaa. Pihan peränurkassa pilkottaa kuitenkin yllätyksenä kriikunapuu, jonka ensimmäisiä hedelmiä olen tuonut sisälle kypsymään. Pieniä, mutta maukkaita veitikoita.

Miltä teidän satokautenne näyttää?

Terveisin, Stella

Löytöjä Rauha-mummon puutarhasta

Syksy on jo nyt niin kaunis että meinaan pakahtua. Pihlajanmarjat ovat tänä vuonna upeampia kuin koskaan ja tuntuu että lehtipuut muuttavat sävyään silmissä. Tekisi mieli huutaa: "Hitaammin, en pysy mukana!" En ehdi millään ihmetellä jokaista lehteä, marjaa ja sientä riittävästi. Lähistöllä on lampi, jonka ympärillä kasvaa pelkkiä haapoja. Tiettyyn aikaan syksyllä lammen vieressä mutkittelevalla polulla tunnelma on satumainen kun haavat läpsyttävät lehtiään ja koko maailma on kirkuvan keltainen. Onneksi tuo aika on vielä edessä.


 

Ennen sydänsyksyä onkin paikallaan palata kuluneeseen kesään. Pihallani on vielä muutamia kukkia nupulla, mutta ihastellaan hetki Rauha-mummon villiintyneen puutarhan yllättäjiä. Kun ostin talon, minulle kerrottiin että piha on joskus ollut upea. Kevättalven loskassa sitä oli vähän vaikea kuvitella. Heinikosta on kuitenkin noussut kaikenlaista kukkijaa. En ole niittänyt pihaa kertaakaan yhtä aluetta lukuun ottamatta. Halusin antaa kaikille kasveille mahdollisuuden näyttäytyä. Kaivuutyötkin on tehty mahdollisimman hellävaraisesti.

 



 


Marjapensaat tuottivat melko pienen sadon ja puskat vaativat hoitotoimenpiteitä. Viinimarjoja, karviaisia ja vattuja on kuitenkin pihalla runsaasti. Joitakin kukkivia ystäviä piti nimetä kirjan kanssa, toiset lempparini tunnistin jo kaukaa. Rakastan erityisesti unikoita, pioneita ja kultapalloja. Pihalle levinnyt uusi tuttavuus tulikellukka oli erityisen hauska ja värimaailmaani sopiva. Ensi keväänä istutan johonkin ehdottomasti lisää unikkoa, kultapiiskua, väriminttua, palavaa rakkautta ja köynnöksiä. Osa heinikosta saa jäädä villiksi niityksi. En aio ostaa ruohonleikkuria. Mielestäni taloni väreihin sopisivat erityisen hyvin lämpimät oranssit, punaiset ja ruosteen sävyt.


 


Terveisin, Stella