Koti käsivarressa -tatuointini tarina ja muutakin

Kirjoitin aikaisemmin kodintunteesta ja sen puuttumisesta. Teema pyörii vieläkin mielessäni lähes päivittäin ja olen pohtinut erityisesti sitä mistä koti muodostuu. Onko se katto pään päällä, tavarat, ihmiset vai yksinkertaisimmillaan pelkkä tunne. Koin syksyllä eräänlaisen heräämisen, tai suoraan sanottuna hurahduksen, jopa uskoon tulon. Huomasin, ehkä vähän yllättäenkin, että kesäisen talon menetyksen sijaan miltei suurempi tuska syntyi luontosuhteen katkeamisesta. En voinutkaan enää päivittäin kävellä metsässä täydellisessä yksinäisyydessä. Minulle koti merkitsi talon lisäksi tuttua ja turvallista luontokokemusta. En vain ollut aikaisemmin ajatellut asiaa niin. Tein paljon töitä löytääkseni väliaikaiskotini läheltä edes jonkinlaista metsää ilman miljoonaa vastaantulijaa. Samoihin aikoihin päätin ottaa tatuoinnin, jotta metsäkotini kulkisi jatkossa aina mukana, silloinkin kun oikea metsä on kaukana.


Tämä kirjoitus onkin ollut mielessä pitkään, mutta minun on hyvin hankala löytää sanoja kuvaillakseni suhdettani metsään. Olen kasvanut oikeasti maalla ja tottunut liikkumaan päivittäin luonnossa hyvin pienestä alkaen. Metsä on aina ollut turvallinen piilopaikka, puolueeton ja rauhallinen tila. Minulle ei ole kerrottu lapsena kauhutarinoita susista ja karhuista ja eksymisestä vaan olen saanut tutkia ympäristöäni vapaasti. Myös teini-iässä metsällä oli suuri merkitys. Joka kesä pystytettävä teltta muutti pikkuhiljaa aina vain syvemmälle kuusikkoon ja minusta oli erityisen mukavaa tehdä pitkiä kävelylenkkejä pikkuteillä valoisina kesäöinä. Silloin saattoi nähdä vaikka mäyrän, villisian, ilveksen tai ketun.



Metsän vaikutus fyysiseen terveyteen on omalla kohdallani selvä. Sain viime syksynä omituisia lihasjumeja ja kipuja sekä sairastelin paljon. Tuntui että olin koko ajan jännittynyt ja kireä enkä kyennyt rentoutumaan. Jouduin kävelemään suuren osan lenkeistäni kovalla asfaltilla väistellen vastaantulijoita jatkuvasti. Missään ei voinut olla rauhassa, ärsytti. Kun lopulta löysin syrjäisen metsäalueen, kyyneleet lähtivät valumaan jo polun alkupäässä ja tunsin kuinka hartiat laskeutuivat korvista alas. Tarvitsen siis aikaa luonnossa stressin ja tunteiden purkamiseen ja tarvitsen myös aikaa yksin. Olen herkkä äänille ja valoille ja koen luonnossa liikkumisen antavan myös kaivattua lepoa aisteille. Metsäsuhteeni onkin hyvin henkilökohtainen ja terapeuttinen.


Koska tiedostan nyt miten iso osa elämääni ja terveyttäni metsä ja luonto on, olen yrittänyt vahvistaa suhdetta ja ottamaan kaiken ilon irti pusikoissa rämpimisestä. Onhan asiaa tutkittukin paljon, ettei omat havaintoni ole mikään ihmeellinen juttu. Nykyään yhdistän kävelylenkkeihin trendikästä mindfulness-ajattelua. Koitan pitää kännykän taskussa ja keskittyä vain luonnon kokemiseen ja hetkessä olemiseen. Luontosuhteen uudelleen löytämisen myötä olen löytänyt myös uusia puolia itsestäni, tai saanut ainakin asioille nimiä. Erityisherkkyys on ehkä vähän muotisana, mutta minulla herkkyyteen liittyy aikaisemmin mainittujen tarpeiden lisäksi myös sääherkkyyttä, meteopatiaa, jonka olemassa olosta luin vasta hiljattain. Olen lapsesta asti tuntenut päässäni nousevan ukkosen, pystynyt haistamaan tulevan lumisateen, mennyt kierroksille valoisista öistä, masentunut helteillä ja rakastanut myrskyjä. Sain asiasta melko tuntuvat muistutuksen keväällä, kun eteläistä Suomea riepotteli erikoisen kova lumimyräkkä, olikohan se huhtikuussa. Valvoin sääilmiön energian takia kaksi yötä putkeen. Rakastan vuodenaikojen ja säiden vaihteluita ja muistani monet elämäntapahtumat luonnonilmiöiden kautta. Siskoni toinen lapsi syntyi esimerkiksi aikaisen ensilumen aikaan.



Tietenkin metsäretket ovat myös tärkeää yhteistä aikaa koirieni kanssa. En ole todellakaan missään muussa paikassa yhtä kotonani kuin Bantonin ja Fantanin kanssa luonnossa. Tähän ajatteluun liittyvää sanaleikkiä löytyy blogin nimestäkin ;) Olen koirien kanssa lenkkeillessä tirauttanut jo muutamat onnenkyyneleet Villa Vasaran upeissa lähimetsissä.



Hometta, sientä, lahoa ja "vanhan talon hajua"

Kyllä, kyllä, kyllä. Myös minun talossani! Väitän, että näitä herkkuja on jokaisessa vanhassa (ja joskus uudessakin) talossa. Tärkeämpi kysymys lienee onko ongelmia paljon vai vähän, minkä verran remppaintoa löytyy ja miten herkistynyt itse homeille on.

Käydessämme miltei pakkasen puolella olevassa talossa ensimmäisiä kertoja kevättalvella, oli Villa Vasarassa vähemmän hajuja kuin monissa muissa katsastamissani kohteissa. Mukana oli myös tarkkanenäisiä haistelijoita. Ainoa mitä silloin haistoin oli kostea kellarin seutu. Ajattelin että ongelma on korjattavissa. Muuten kaikki vaikutti ookoolta, mutta tiesin lattiarakenteen olevan aina riskirakenne.


Kelien lämmetessä alkoi talolla kuitenkin haista enemmän. Haju tarttui keväällä kaikkiin vaatteisiin ja jopa koirien turkkiin. Haju oli samantapainen kuin edellisessä purkukuntoiseksi tuomitussa lahossa hirsimökissäni, joka oli ollut vuosia lämmittämättä. Yhdistänkin hajun mielessäni vahvasti viime kesän kurjiin fiiliksiin. Kuntoraporttia tuosta talosta lukiessani tämä haju nenässä kävin jo hyvin lähellä paniikkikohtausta ja totaalista järjenmenetystä. Villa Vasaran haju tuntui muistosta johtuen erityisen ahdistavalta. Nyt kestän sitä onneksi jo paremmin ja haju talon uudella puolella on vähentynyt todella paljon ahkeralla lämmityksellä ja tuuletuksella. Suurin syyllinen hajuun oli siis kosteus ja ilmanvaihdon puute. Tällekin "vanhan talon hajulle" löytyi siis syy.


En pidä itseäni erityisen herkkänä hajuille tai homeille. Myönnän olleeni kuitenkin huolissani saadessani Villa Vasarassa vietettyjen öiden jälkeen silmä- ja iho-oireita. Oireet aiheuttaa talon vanhan puolen kunnostustyöt. Hyvistä suojista huolimatta pölyä lasivillasta, betonista, puruista ja levyistä menee joka paikkaan. En halua missään nimessä vähätellä vaikeasti herkistyneitten ihmisten oireita, mutta homekeskusteluun liittyy mielestäni myös paljon ylireagointia ja hysteriaa. Maalaisjärjen ja kultaisen keskitien löytäminen tämäntyyppisen ongelmatöllin kunnostuksessa on joskus hankalaa ja liika guuglettelu pahasta. Vaikka itse ehkä siedän pienen määrän homeitiöitä, en halua että vieraani saavat oireita.


Olen mielestäni suhtautunut melko rauhallisesti eteen tulleisiin löytöihin. Tiesin esimerkiksi että lattian puruissa oli kosteutta, sen takia lähdikin heti tekemään remonttia suurella kädellä. Olen iloinen että kaikki haiseva puru on nyt pihalla. Talossani kävi keväällä myös kaksi homekoiraopiskelijaa treenaamassa. Koirat pitivät ainoastaan kellarin seutua epäilyttävänä, ehkeivät reppanat voineet hajupilvestä muuta selkeää sanoa. Alajuoksujen lahovauriot vaikuttavat korjattavilta ja vielä kun loputkin vähän kostuneen kylpyhuoneen pohjasta on purettu pois, ei talosta pitäisi enää löytyä kovinkaan suuria ylläreitä.


Uudet, vanhat vai uusvanhat ikkunat?

Argh, järki vastaan tunteet. Minua harmittaa että talooni on vaihdettu ikkunat joskus 60-70-luvun taitteessa, tai myöhemmin. Minua harmittaa myös että ne ovat vieläkin ihan ehjät ja toimivat. Minulla ei ole oikeastaan mitään syytä vaihtaa niitä pois. Mitään muuta syytä kuin "mutku mä haluuuun" nätimmät ikkunat. Yritän remontissa keskittyä niihin juttuihin, jotka ovat oikeasti asumisen kannalta tärkeitä, kuten lämpöön, veteen ja sähköön. Ikkunat eivät ole kiireellisyyslistalla ensimmäsenä. Mutta mutta... ne vain häiritsevät niin kamalasti. Ikkunat ovat todella iso osa talon ulkonäköä. Heräänkö vuoden päästä joka aamu huonotuulisena ja tuskailen kun en tullut vaihtaneeksi ikkunoita nätimpiin remontin tässä vaiheessa, kun vaihto olisi ollut melko helppoa?


Ikkunoita on talon nyt remontoitavassa osassa onneksi vain kaksi. Ensin ajattelin että ehkä ne saisi kauniimmaksi maalaamalla. Sitten ajattelin ettei olisi ehkä kallista teettää uudet ikkunat vanhaan tyyliin. Sellaiset jotka sopisivat aukkoihin heittämällä. Noh, valitettavasti tonni per ikkuna tuntui omassa mittakaavassani suurelta summalta, vaikka arvostankin käsityötä. Ihanampaa olisi tietenkin vaihtaa tilalle oikeat vanhat ikkunat. Niistä vain pyydetään karmeineen myös aika kovia hintoja ja on hankalaa löytää oikean kokoisia. Täydelliset hyväkuntoiset karmipaketit sisä- ja ulkopokilla ovat harvassa. En ehdi nyt ikkunankunnostuspuuhiin. Tarvitsemani koko ei myöskään ole tyypillisin kaikista. Usein myydään pelkkiä pokia ilman karmeja. Karmeja en osaa rakentaa. Haluan ikkunat paikalleen talveksi.


No mitä tein? Kyttäsin haukkana Toria ja FB:n purkutavarakirppiksiä sekä rummuttelin vähän viidakkorumpua. Lopputuloksena löysin sittenkin kaksi hyväkuntoista karmipakettia ulko- ja sisäpokilla. Ne eivät ole täydellisen kokoiset, joten katsotaan miten paikalleen asentaminen onnistuu. Ikkunat ovat aika isot verrattuna mökkini mittasuhteisiin. Mielestäni 100e kahdesta ikkunasta on aika kelpo hinta. Ikkunat tulevat eri seinille, joten minua ei haittaa vaikka ne ovatkin keskenään eri tyyliä.


Lopuksi vielä vähän hillittyä esimakua siitä mitä on tulossa talon uudempaan laajennusosaan tulevaisuudessa. 1960-luvun laatikkohirvitys tulee kokemaan melkoisen muodonmuutoksen ensi vuonna terijokelais-vaasalaisessa huvilahengessä. Kyllä, mopo karkasi käsistä!


Pihakierros VIDEO

Teen kaikkeni, jotta huomioni pysyisi talossa eikä harhailisi kaikenlaisiin hömpötyksiin kuten puutarhan laittoon. Katto ensin pään päälle, sitten piha. Mutku...kevät. On pakko päästä upottamaan kädet multaan edes vähäsen. Olen kanavoinut energiani kummitaloni puutarhaan. Apumies antoi kiltisti laittaa pari lavaa takapihalle. 



Kävin kevätretkellä Virossa ja en voinut taaskaan muuta kuin ihastella sikäläisiä keittiöpuutarhoja. Aina Viipurissakin käydessä mummojen kasvimaat pikku hökkeleineen saavat sydämeni sulamaan. Haaveilen että omassa töllissäni ja sen puutarhassa olisi joskus slaavilaista datsa-henkeä. Matkasta inspiroituneena kuvasin teille viimein lupaamani pihakierroksen.



Lähtötilanteeni näyttää tältä:



Nuohoojan tuomio sekä toukokuun remppaterveiset VIDEO

Edellistä kirjoitusta jatkaakseni heitän ilmoille toukokuun remppaterveiset videon muodossa. Salaojitus on ollut tosiaan kuukauden teema, mutta sisälläkin purkutyöt ovat hieman edenneet ja jatkuvat aina sateen sattuessa. Työn alla on myös alkukantaisen huussin muuttaminen hieman naapuriystävällisempään ja mukavampaan muotoon.


En ole itse mikään saunoja, mutta apumies putsasi ja puunasi saunan ja hommasi puuttuvan arinan sekä uskalsi sytyttää ensimmäiset tulet. Myönnän että lämmin vesi muuallakin kuin vedenkeittimessä, on minustakin upea juttu. Valitettavasti saunottelu jäi lyhyeksi huviksi. Nuohoojan tarkastus paljasti ettei saunan hormien putkitukset jatku alas asti kuten luulimme. Näin ollen muurissa harmittomana pitämäni halkeama tulee korjata tulipalovaaran takia. Saunan piippukin kaipaa huolenpitoa mutta ei onneksi välittömästi.




Talon puolella hormien tilanne oli arvausteni mukainen. Vaikka nuohojaalta pääsikin yksi "jumalauta" jonka aikana sydän hyppäsi kurkkuun, tilanne on ihan ookoo. Hormi, johon puuliesi on ollut liitettynä, oli putkitettu oikein alas asti ja turvallinen käyttää myös jatkossa. Sen sijaan kaappien takaa esiin otettu 40 vuotta käyttämättä ollut hormi pitää kunnostaa ennen kuin voin liittää siihen Pellingistä hakemani Kotilämpö-kamiinan. Nuohooja tulee massaamaan hormin elokuussa, koska haluan ulkoistaa edes osan talon töistä. Samalla piipun yläpäätä ja ilmastointihormia voisi paikkailla. Saunan muurin korjailu onnistuu varmasti omin voimin. Mielestäni tilanne on ihan hyvä, ei naakanpesiä, käyttämätön hormi saatiin auki, eikä kumpikaan piippu ole entinen vaikka ovatkin saaneet kärsiä ilman hattua ja käyttöä. Tästä on hyvä jatkaa.

Niin ja se video: